Uutisia

Uutislistaukseen

Herra on sinun kanssasi, sinä olet onnellinen mies

28.5.2020 15.04

Sivummalta yhteyteen - Pappi Kari Iivarisen tie seurakuntaan Varkaudessa lapsena ja nuorena.

Maaliskuu 1954 oli ajankohta, jolloin kahvi vapautui säännöstelystä ja koko säännöstelytalous Suomessa päättyi. Sota-aika jäi lopullisesti taakse ja jälleenrakennus jatkui. Se oli myös ajankohta, jolloin meikäläinen näki päivänvalon ja tuumasi täältä tullaan elämä. Olihan se Tarmon päivä.

Ja kastejuhlassa oli kahvia tarjolla. Sylikumminani toimi mummini sisar Siiri, joka asettui valokuvaan pieni nyytti sylissään. Minut piti kastaa perheen pitkäaikainen tuttava pappi, Kustaa Sarsa, mutta tuolloin hän oli jo sairaalloinen ja joutui turvautumaan apulaisiin. Niinpä Ahola-nimiseen kaksikerroksikseen puutaloon käveli jo ikäkäs pappismies Heikki Linnove, Sarsan vanha tuttu. Tämä helsinkiläinen lyseon opettaja, kirjailija ja suojeluskunta-aktiivi saattoi meikäläisen kasteen kautta seurakuntayhteyteen ja Kristuksen maailmanlaajaan kirkkoon.

Lapsena me asuimme varsin lähellä Pääkirkkoa, joidenkin satojen metrien päässä. Tuo matka oli kuitenkin aivan liian pitkä pienelle pojalle, jonka maailma rajoittui lähinnä kotipihaan ja lähinaapureissa asuviin leikkikavereihin. Tuo suuri kirkko kellotorneineen kuitenkin iskostui pienen pojan muistiin tarkasti, sillä se oli merkkipaalu kun mentiin Päiviönsaarelle mummolaan. Oli kuljettava kirkonmutkan kautta.

Tehtaan koulussa kävin kansakoulun ja mieleeni on jäänyt kuinka koko koulu luokittain kokoontui pihalla, josta sitten järjestyksessä kävelimme läheiseen kirkkoon keväisin ja joulun alla.

Lapsen silmin katsottuna alttarifresko vaikutti pelottavan suurelta hahmoineen. Tummassa eteisessä vasemmalla puolella on lasimaalaus Emmauksen tien kulkijat. Se tuntui jotenkin lempeältä ja turvalliselta varsinkin silloin kun aurinko valaisi kolmea kulkijaa.

Kirkon alakerrassa kokoontui poikakerho autoradan ympärille. Vuorotellen sai kokeilla kaasukahvaa ja auton pysymistä radalla. Ei onnistunut meikäläiseltä kovinkaan hyvin. Kerho päättyi hartauteen. Meikäläisen kerhoura päättyi kerran iltahartauteen, jonka aikana en malttanut olla hiljaa vaan olin häiriöksi. Ja niin minut pistettiin pihalle kerhosta ja monta vuotta pysyinkin poissa.

Asuimme myöhemmin Savontie 38:ssa eli Sahanpitkässä. Siellä talomme isät alkoivat pitää meille pojille kerhoa pommisuojassa. Joskus seurakunnan poikatyöntekijä Vilho Viitala vieraili kerhossa ja näytti elokuvia.

Rippikouluaika merkitsi kohdallani seurakuntayhteyden aktivoitumista. Silloinkin haettiin merkintöjä korttiin ja pääsääntöisesti jumalanpalveluskäynneistä niitä sai. Kun meidän perhe ja suku ei juuri kirkossa käynyt, ajattelin, että minäpä otan nämä käynnit tosissaan. Kävin sen vuoden aikana lähes joka pyhä kirkossa niin että merkintöjä taisi olla yli 50. Vuosia myöhemmin rovasti Jaakko Kontkanen muisti nämä käynnit ja sanoi, että taisin tehdä ennätyksen, jota ei ole vieläkään rikottu.

Rippikoulu oli leirimuotoinen ja Puurtilan seurakuntakodilla poikajoukko eleli pari viikkoa. Ainoita kertoja, kun meikäläisen laulutaitoja on kehuttu, tapahtui tuolla rippileirillä. Kanttori Ilmo Haario käveli edestakaisin ja kuunteli laulavia poikia. Olin pienessä ryhmässä laulamassa, kun hän sanoi, että tässä pojat laulavat hyvin. No toinen kanttori Olli Rahkonen palautti minut maanpinnalle, kun antoi viitosen musiikista, joka jäi ylioppilastodistukseenkin. Toista kanttoria ajattelen lämmöllä, arvaa kumpaa.

Poikakerhosta pappisopintoihin

1970-luvun alkupuolella Suomessa ja Varkaudessakin oli nuorten parissa hengellistä etsintää. Silloin meikäläisen monen muun nuoren tavoin löysi tiensä seurakuntaan oikein kunnolla. Nuorena olin verraten arka ja minulle riitti, kun sain olla mukana; osallistua ja kuunnella. Nuorisotyönohjaajat Kauko Huovinen ja Heikki Alanen viitoittivat viisaasti tietä eteenpäin. Saivat minut suostumaan viimein kerhonohjaajaksi Luttilan seurakuntatalolle, jonne poljin pyörällä kerran viikossa.

Silloin poikakerholaisia oli paljon myös Luttilassa, vaikka meikäläisen pitämät kerhot näin jälkeenpäin ajatellen olivat aika tylsiä. Jalkapalloakin pelasimme vain muutaman kerran, muuten kuunneltiin meikäläisen esityksiä, pidettiin tietokilpailuja ja jaettiin ”ruhtinaallisia” palkintoja.

Armeijaan lähtö katkaisi kerhonohjaajaurani. Suvun ja perheen hautajaisissa seurasin papin toimia. Heikki Mertanen teki nuoreen vaikutuksen. Niinpä jo keskikoulussa ajattelin, että papin työ se kiinnostaisi. Kun pääsin lukioon, ostin heti teologisen tiedekunnan opinto-oppaan ja hankin jopa pääsykoekirjoja.

Lukioaikana seurakunta ja Kuoppakankaan Työkeskus tulivat tutuiksi. Siellä tapasin kavereita, siellä kokoontui nuoria Raamattupiiriin. Ja tapasin yhden tytön, josta tuli vaimoni. Eli monella tapaa on oltu seurakunnan kanssa naimisissa.

Kesätöissä hautausmaalla

Nuoruuden seurakuntayhteyksiin kuuluivat myös työkokemukset Luttilan hautausmaalla parina kesänä. Silloin tutustuin ensimmäisen kerran Olavi Mäkiseen, legendaariseen seurakunnan puutarhuriin, joka allekirjoitti työtodistukseni.

Siihen aikaan Luttilassa oli kaksi haudankaivajaa, ykkös- ja kakkos-Tikkanen. He opastivat meitä poikia puutarhatöissä, hautakivien oikaisussa ja haudan kaivamisessa, joka silloin vanhalla puolella tapahtui lapiolla. Ruokatunnin aikana otimme seurakuntakeskuksen alakerrassa päiväunet ja Tikkaset pitivät huolen, että pojat nukkuivat pimeässä.

Muistan kun kahdestaan hautaa kaivettiin, toinen kaivoi ja toinen istui reunalla ja sitten osat vaihtuivat. Meikäläisen pappisura on siis alkanut montun pohjalta. Haudan kaivaminen oli paitsi raskasta, myös jännittävää, koskaan ei tiennyt milloin naapurihauta romahtaa.

Kun sitten kirjoitin ylioppilaaksi ja kävin armeijan, en enää haikaillut tänne Varkauteen vaan jonnekin ihan toisaalle. Täällä oli kuitenkin syntynyt monipuolinen yhteys seurakuntaan ja sen elämään, joka oli pohjana uusissa vaiheissa, uusilla paikkakunnilla. Kynnys seurakuntaan on ollut matala, vaikka en mitään kirkollista sukua olekaan.

Onnellinen mies

Kastepappini Heikki Linnove kirjoitti 23 vuotta ennen syntymääni hartauskirjassaan näin: Jumalan tie on sinun tiesi, Herra on sinun kanssasi ja sinä olet onnellinen mies.

Tämä tie alkoi pienenä poikana kerran talvisena päivänä Varkaudessa ja jatkuu lupauksen varassa edelleen. Sitten kun tiimalasistani viimeinen hiekka on valunut pois ja siitä on tehty risti arkulleni, matka on takana päin: on perille pääsyn aika.

Teksti: Kari Iivarinen