Uutisia

 

Uutislistaukseen

Olen oppinut ihmisiltä paljon

26.8.2021 13.08

Naisen katsoo kauas.
– Rakastamisen vaikeimpia ilmenemismuotoja on pystyä rakastamaan
itseään. Lähimmäistä tulee joka tapauksessa rakastaneeksi niin kuin
itseään, Ellen Väntti pohtii.

Rakkaus on sitä, että annetaan kasvurauha, ja mahdollisuus aloittaa alusta. Se ei ole yksinomaan tunne vaan vahva sitoumus sietää ja ymmärtää keskeneräisyyttä itsessä ja muissa, eläkkeelle 1.9. siirtyvä diakoniatyöntekijä Ellen Väntti pohtii.
Ellen on työskennellyt Varkauden seurakunnan diakoniatyössä vuodesta 1997. Silloin hänellä oli pieni vauva. Nyt aikuisia lapsia on viisi ja lastenlapsia kahdeksan. He ovat saaneet pohtimaan rakkautta ja hyvää elämää.

– Olen elänyt nuorena ahtaissa hengellisissä piireissä, joissa rakkaus on ehdollistettu. Kun käyttäydyit ulkoa annetun uskovaisen mallin mukaan, tulit hyväksytyksi.

Ellen käyttää vertausta toisten saappaissa kulkemisesta. Kun ei ole kulkenut toisen saappaissa, ei voi tietää, mitä toisen ihmisen valintojen takana on.

– Jokainen elää elämänsä kuten taitaa. Olemme kaikki erehtyväisiä. Rakkauden nimissä ei tulisi suostua alistumaan huonolle kohtelulle ihmissuhteissa, uskonnollisissa piireissä, työpaikoilla tai harrastuksissa.

– Nuorena uskovaisena minäkin ajattelin, että kristittyjen tehtävä on kertoa toisille, mikä on Jumala tahto. Jälkeenpäin koen häpeää siitä, että menimme uskoa julistaessamme tyhmänrohkeasti, vaikkakin hyvää tarkoittaen, toisen ihmisen sisimpään antamatta kasvurauhaa. Toisen sisin on herkkä ja pyhä paikka.

Ellen tietää, ettei elämän ongelmiin löydy mitään nopeaa patenttiratkaisua, vaikka joskus epätoivon ja neuvottomuuden hetkinä niitäkin diakoniatyöntekijältä saatetaan kysyä. Jokainen joutuu ottamaan vastuun elämästään ja valinnoistaan itse.

Vanhanakin voi oppia itsestään uutta

Diakoninen vanhustyö on ollut Ellenin vastuualueena lähes 20 vuotta. Keskiössä ovat olleet ikääntyneet ihmiset, jotka eivät tule kohdatuksi isoissa tapahtumissa. Diakoniatyön tehtävä on madaltaa osallistumisen kynnystä.

– Tapahtumien ja leiripäivien kesto ja ohjelma on mietitty vastaamaan kohderyhmän tarpeita eikä osallistuminen ole jäänyt kiinni taloudellisesta tilanteesta tai kyydin puutteesta.

– Haasteena on löytää ne ihmiset, jotka kaipaavat yhteen tulemista, virkistymistä ja kohtaamista. Tässä on työsarkaa uudelle työntekijälle.

Viimeisellä työviikollaan Ellen kävi puolen tunnin mittaisella kotikäynnillä.

– Sydämeni murtui, kun ikääntynyt yksinäinen ihminen kiitollisena totesi, että kukaan ei ole pitkään aikaan ollut luonani näin kauan.

Ajan antaminen ja kohtaaminen ovat diakoniatyön mahdollisuuksia.

– Sen sanoittaminen, että ikääntyneenäkin olet arvokas, on tärkeää. Heikkoutta ja raihnautta ei tarvitse hävetä. Ne ovat merkki eletystä, Ellen sanoo ja tulee kiittäneeksi vapaaehtoisia, jotka tekevät arvokasta työtä lähimmäispalvelussa ja saattohoidossa ihmisten vierellä ja arjessa.

– Olen saanut kasvaa ja oppia seurakuntalaisilta ja asiakkailta paljon elämästä. Koen suurena luottamuksen osoituksena sen, että minulle on uskottu asioita, joita ei ole kerrottu kenellekään muulle.

Antero ja Ellen poseeraavat joen varrella.
– Kiitos kaikille yhteistyökumppaneille, joiden kanssa on tehty töitä vuosien
varrella. Yhteistyö on ollut saumatonta.

Työyhteisöä Ellen kiittää siitä, että on saanut olla oma itsensä. Hän kokee, että työyhteisö on auttanut löytämään itsestä puolia, jotka ovat olleet piilossa lapsuudesta saakka.

– Ajattelen, että on elämän pituinen matka löytää vastaus kysymykseen kuka minä olen. Saatamme kehittää persoonan suojaksi puolustus- ja suojamekanismeja niin, että lopulta ne ovat päällekkäin ja limittäin.

Diakonissa iloitsee siitä, että vielä ikääntyessä noita kerroksia on mahdollista kuoria pois ja kurkistaa syvälle itseensä. Jos lapsuudessa on paljon haavoittavia kokemuksia, seuraukset voivat olla elämänmittaiset. Ellen on huomannut tämän keskustellessaan vanhusten kanssa.

– Ikääntyneen masennus juontaa monesti kauas lapsuuteen. Lapsuudessa luodaan perustaa elämälle niin että se kantaa vanhuuteen saakka. Sitä pitää suojella ja ravita.

"Olen näitä ihmisiä varten"

Erityisesti työuran viimeiset vuodet ovat tuntuneet merkityksellisiltä. Niihin on mahtunut iloa ja huippuhetkiä. Työuran alkuajat olivat vaikeita. Ellen koki, ettei hänestä olekaan diakoniksi. Työn ja perheen haasteet tuntuivat liian suurilta.

– Olin ollut marjassa Puurtilassa ja hyvin ahdistunut. Olin palaamassa kotiin ja Riittulan grillin kohdalla purskahdin itkemään. Jatkoin matkaa Savontien suoraa ja katselin sumein silmin kadulla käveleviä ihmisiä. Yhtäkkiä koin suurta rakkautta ja läheisyyttä heitä, varkautelaisia, kohtaan. Alkoi tuntua siltä, että menen töihin huomennakin. Että olen näitä ihmisiä varten.

– Eräs asiakas sanoi kerran tunnistavansa minut diakoniksi, koska minulla on ”kaitseva katse”. Sitä rakkauden turvallista ja hyväksyvää katsetta toivon löytyvän seurakunnasta suhteessa kaiken ikäisiin.

Ellen kyykkii kasvulaatikon luona.
Ellen perusti pienen yrttimaan Puurtilan seurakuntakodin
rantaan Heikki-suntion avustuksella. Puurtilan kävijät
voivat ihailla ja hoitaa yrittimaata yhteisöllisesti.

 

Kuvat ja teksti: Tiia Klemettilä